julkaistu Mäyräkoiramme 4/03
teksti ja kuvat © Saara

Kun nenään sattuu - Rietulta murtui yläleuka

Lauantaina 18.10.2003 meillä räjähti. Poissaollessani omat koirani (lauma sisältää mäyriksen, rottiksen ja amstaffin) olivat nujakoineet, ja jengin pienimmäinen, Rietu (Hoccuzboccuz Fredric, s. 20.12.1993) sai nenilleen kirjaimellisesti.

Kotiin tullessani huomasin Rietun olevan piilossa, ja hetken sen jälkeen huomasin herran kuonon turvonneen lähes kaksinkertaiseksi ja nenästä valui verta. Puhelin käteen, koira kainaloon ja autoon – nenäverenvuoto on aina huolestuttava merkki, ja kun kuono oli siinä määrin turvoksissa, ettei happi välttämättä enää pitkään kulkisi, niin aikaa jaarittelulle ei ollut.

Päivystävä eläinlääkäri rauhoitti Rietun välittömästi ja alkoi tutkia kuonoa. Hampaita oli irti, mutta suurimmaksi huolen aiheeksi nousivat rivistönä liikkuvat ylähampaat, joka kieli yläleuan murtumasta. Valitettavasti päivystävällä eläinlääkärillä ei ollut kuvausmahdollisuutta, joten hän ei osannut sanoa juuta eikä jaata. Hän ei myöskään osannut sanoa, onko kuono korjattavissa vai ei ja vaihtoehdoksi mainitsi myös lopettamisen. Siinä vaiheessa ei jalkani enää kantaneetkaan vaan jouduin ottamaan hetken lukua lattialla, sen verran kova paikka ja kun tilanteen oli vielä aiheuttaneet omat koirat... Onneksi kuitenkin järki palasi päähän ja sitä myöten tarve päästä eläinlääkärille, joka osaa asiansa ja tietää mitä on tehtävissä. Niimpä ilmoitin päivystävälle eläinlääkärille odottavani maanantaihin ja hakevani seuraavalta eläinlääkäriltä mielipiteen Rietun tilasta. Antibioottipiikki nahkaan, Metacamia mukaan ja kotiin vällyjen väliin huilaamaan.

Onneksi luut olivat paikallaan...

Maailman pisimmän viikonlopun jälkeen koitti vihdoin maanantai ja sain Rietun kunnon lääkäriin. Taas Rietulta laitettiin taju kankaalle heti ovesta sisään mentäessä ja sen jälkeen kuonoa ruvettiin ihmettelemään. Ensimmäinen eläinlääkäri vahvisti edellisen diagnoosin ja sen jälkeen matkattiin röntgeniin. Paikalle saapui toinenkin eläinlääkäri, joka lienee alueemme paras luukirurgi. Käsikopelolla hän paikansi murtumalinjan, rtg:ssä ei murtumaa näkynyt muuten kuin että suunavaajan takia yläetuhampaat olivat epäluonnollisesti vinossa. Se, ettei murtumalinjaa näkynyt ilmoitti, että luut ovat hyvin paikallaan. Pitkän pohdinnan jälkeen eläinlääkäri päätti olla tekemättä yläleualle siinä vaiheessa mitään, jo senkin vuoksi, että suusta paljastui ientulehdus, joka piti hoitaa pois alta. Ruokavalioksi tai -muodoksi Rietulle määrättiin velli, vaikka koira itse koviakin nappuloita naamariinsa mättäisi.

Rietu toipui tapaturmasta nopeasti, jo pari päivää eläinlääkärireissun jälkeen Rietu halusi palata muun lauman sekaan ja keittiö oli tietenkin ihan ehdoton paikka häärätä. Tiukan valvonnan alla Rietu sai hiljalleen palata paikalleen laumaan, joskin lattia-aikaa ei paljoa myönnetty eikä kavereiden kanssa saanut liiemmin nujuta. Muiden kanssa ulkoilemaan Rietu pääsi ensimmäisen kerran vähän vajaa viikko tapaturman jälkeen ja kiire lenkille tuntui jo olevankin. Kukaan viriili mäyrämies ei jaksa loputtomiin kölliä vaikka nenä poskella olisikin. Nenän varominenkin alkoi hiljalleen unohtua ja kissaakin piti käydä jo tökkimässä liikkeelle paremman tekemisen puutteessa. Parin viikon jälkeen yläleuan murtumisesta olisi Rietu jo halunnut repiä leluja ja leikkiä vetoleikkejä... uskomattoman hyvin vaikuttivat asiat siis olevan, huolimatta siitä, että nenä oli käytännössä irti.

...mutta hampaita lähti

Kahden viikon kuluttua (3.11.2003) edellisestä eläinlääkärireissusta palasimme asemalle uudestaan jatkotoimenpiteitä varten. Taas kerran Rietu rauhoitettiin. Ensimmäiseksi raaputeltiin hammaskivet pois, valitettavasti kuitenkin jotain jäi vielä, sillä ilman suunavaajaa on pienen koiran suun perukoille liki mahdoton päästä. Suunavaajaa ei voinut käyttää, koska se olisi saattanut murtaa uudelleen juuri parantumaan alkaneen yläleuan. Suusta poistettiin kaikki ne hampaat (4 premolaaria), jotka nyppäämällä irti lähtivät, muita ei voinut poistaa, koska olivat sen verran jämäkästi kiinni eikä yläleuassa paljon voimaotteita voi käyttää. Heiluvia hampaita siis jäi vielä, mutta ne tuskin haitannevat sen suuremmin. Aika näyttää tippuvatko ne itsestään vai nypitäänkö ne pois seuraavalla hampaanhoitoreissulla, joka on näillä näkymin noin vuoden päästä.

Eläinlääkärin luona lyhdyt pimeinä

Yläleuan murtumaa ei terveillä juuri tapaa

Kaiken kaikkiaan hoitanut eläinlääkäri oli varsin tyytyväinen, ettei lähtenyt Rietun kuonoa millään tavoin operoimaan vaan jätti sen rauhaan, sillä se vaikuttaa asettuneen aloilleen erittäin hyvin ja luutuminen on alkanut niin kuin pitää. Vaihtoehtoina hän mietti yläleuan ”lassoamista ”, jolloin hampaisiin olisi viritetty vaijeri vetämään yläleuan irtonaista osaa paikoilleen. Irtohampaat kuitenkin vaikeuttivat tätä vaihtoehtoa, joten se päätettiin jättää harkintaan mikäli kuono ei kunnolla asettuisi paikoilleen. Viimeiseksi oljenkorreksi jäi yläleuan naulaaminen paikalleen, mutta rauhasten ja hengitysteiden infektioriskin takia lääkäri ei siihen halunnut turvautua ellei olisi ihan pakko.

Kun kyselin eläinlääkäriltämme muista vastaavista tapauksista, hän tunnusti, ettei hän ainakaan muista hoitaneensa vastaavaa, vaan yleensä kyse on ollut vanhoista koirista, joilla on vanhuuden aiheuttama sekundäärinen luukato, joka aiheuttaa sen, että luita menee poikki. Luonnollisesti siinä vaiheessa ei luutumistoiveita ole, joten mitään ei ole enää tehtävissä.

Kaikin puolin Rietulla on ollut onnea matkassa. Yläleuka ei ole ihan täysin irtipoikki, vaan oikeasta P3:sta vain melkein vasempaan yläkulmahampaaseen. Sinne siis jää pieni ehjä pätkä, joka pitää yläleukaa siltä puolen paikallaan. Muutoin kuono pysyy aloillaan luusokkeloiden ja kudosten tukemana alaleuan toimiessa muottina. Toipuminen jatkuu hitaasti, mutta varmasti. Kyllä siitä vielä hyvä tulee, vaikka kuono vähän erinäköinen onkin. Rietu on osoittanut olevansa todellinen mäyräkoira, periksi ei anneta tuumaakaan vaikka tilanne vähän tiukempi olisikin.

murtumalinja noin suunnilleen

Koirien välienselvittelystä

Kun on useampi koira samassa taloudessa, niin aina voi sattua ja tapahtua. Siihen ajatukseen en ole koskaan tuudittautunutkaan, ettei koskaan satu mitään, mutta en olisi koskaan voinut kuvitella, että koirani tappelevat silloin, kun minä olen poissa. Tapahtuman jälkeen olen miettinyt monet illat mistä kaikki sai alkunsa, kuka puri ketä ja miksi. Lopun viimein alan kallistua tulokseen, että se on täysin turhaa pään rasittamista miettiä mitä tapahtui. Alunperin syytin amstaffia, sitten molempia isoja ja lopulta pelkkää rottista. Ja aivan täysin turhaan. Tapahtunut mikä tapahtunut, eivätkä koirat tule minulle ikinä kertomaan kuinka todellisuudessa asiat ovat menneet.

Koska kyseessä oli oman laumani sisäinen välienselvittely, jouduin miettimään koko laumarakenteemme mahdollisuutta tulla toimeen ilman että kenenkään hengen puolesta pitäisi pelätä. Nyt Rietu on ollut eristettynä kun olen poissa, kotona ollessani saavat olla niin kuin ennenkin – joskin vahdin niitä haukan lailla ja leikkiminen on Rietun nenän takia ehdottomasti kiellettyä. Luotto herrasväkeen on jossain määrin katkolla, sillä uusi räjähdys voi olla jo kohtalokas, mutta en kuitenkaan antanut Rietua isälleni kuten alunperin suunnittelin, vaan päätin pitää sen laumassamme. Jos Rietu nyt laumasta lähtisi, en usko, että sillä olisi enää koskaan asiaa takaisin laumaamme, joten mikäli koirani nyt kerran tulevat toimeen, niin hyvä näin. Jos ongelmia alkaa ilmaantua, niin sitten ei auta enää miettiä vaan pitää toimia.

Me jatkamme eloa kuten ennenkin pienellä lisävarovaisuudella höystettynä ja toivomme, ettei näin enää koskaan kävisi.

Loppu hyvin, kaikki hyvin :)